Toimittajia, lapsia & vanhuksia

Oletteko muuten huomanneet, että vanhuksia käsitellään mediassa usein kuin lapsia. Sekä vanhoilta että nuorilta kysellään yksinkertaisia, hieman merkityksettömiä juttuja ja haastateltaviksi valikoituu aina otos, joka vastaa aikuisten toivekuvaa lapsista tai vanhuksista.

Kun television uutisissa tai ajankohtaisohjelmissa käsitellään jotakin vanhuksiin ja heidän asumiseensa liittyviä asioita, toimittaja jalkautuu vanhainkotiin (tai mikä nyt nykyään korrekti termi lieneekään, senioreiden palvelutalo ehkä?), haastateltaviksi valikoituu vanhuksia, jotka ovat suhteellisen pirteitä. Nämä vanhat ihmiset syövät, juttelevat ja ehkä jopa tekevät jotakin kevyttä käsienheiluttelujumppaa. Joku ehkä askartelee joulukoristeita, eikä vuodenajalla ei ole niin väliä. Kaikki ovat puuhakkaita. Toimittaja ei haastattele vanhuksia, jotka makaavat sängyssä ja valittavat. Heitä ei mediassa ole olemassa.

Kun tarpeeksi pirteä vanhus on löytynyt ja toimittaja sitten ryhtyy kyselemään, että ruoka ollut hyvää ja onko täällä kiva olla kun on seuraa, vanhukselle jää vaihtoehdoiksi vastata kyllä tai ei. He vastaavat aina kyllä. Jos he vastaisivat ei, niin sitä olisi aivan hemmetin ikävä näyttää televisiossa.

Meno on samanlainen kun toimittaja lähtee juttukeikalle lastentarhaan. Meillä on muuten Suomessa kaikenlaisia tarhoja. On minkkitarhoja, kettutarhoja ja lastentarhoja. Samanlaista niille on se, että tarhojen pyörittäjät eivät halua tarhoilleen ketään ulkopuolisia, mutta erilaista se, että lastentarhoissa ei tapeta ketään.

Lastentarhojen lapset kuitenkin huutavat kuin sikaa tapettaisi. Vaikka ketään ei tapeta. Ei edes hieman epämiellyttävästi tyrkitä. Mutta voi olla, että sukka on mennyt huonosti jalkaan tai tumppu on väärinpäin kädessä. Huutavia, kirkuvia, lattialla pyöriviä ja ilmaan potkivia raivoavia lapsia toimittaja ei kuitenkaan haastattele.
Toimittaja valikoi jututettavaksi lapsen joka taputtelee hiekkalaatikolla hiekkakakkuja tai odottaa vuoroaan keinujonossa. Tai piirtää tai syö puuroa sisätiloissa.

Kivan ja rauhallisesti piirtävän lapsen luo toimittaja suuntaa askeleensa ja kysyy, että onko ruoka ollut hyvää, onko kiva piirtää ja onko kivaa kun on kavereita. Lapsi vastaa kysymyksiin joo. Joskus hän saattaa vastata ei, mutta se on aikuisista vain hassua. Paitsi kavereita koskevaan kysymykseen lapsi ei koskaan sano ei. Lapsi ei koskaan sano, ettei hänellä ole kavereita. Sellaista ei voi näyttää televisiossa.

Toisaalta yhdessä asiassa lapset ovat aivan mahtavia. Joskus he ovat yksinkertaisesti vastaamatta mitään toimittajan kysymykseen, tai lähtevät kesken haastattelun menemään. Jotain sellaista kaipaisin kaiken maailman katugallupienkin aikuisilta.

En ole rasisti, mutta…

Oletteko muuten huomanneet, että julkisessa keskustelussa tuntuu usein olevan epäselvää, että mikä on rasismia ja mikä ei ole. Toimittajat ovat pulassa kun rasismia pitää määritellä. Joskus sellainen on rasistien etu.

Ainakin se pitäisi olla selvää, että rasistien ei pitäisi antaa määritellä sitä mikä on rasismia.

Usein käy niin, että johonkin viestintävälineeseen pääsee tai joutuu haastateltavaksi joku timosoini, mylväisee jotain rasistista, ja sanoo sitten loppuun, että ”tämä ei ollut rasismia” tai ”en ole rasisti”. Erittäin usein toimittajat antavat näiden tyyppien uida karkuun. Erittäin usein mylväisijälle ei sanota vastaan, että kyllä se muuten oli rasismia ja sinä olet rasisti.

Tämä siitä huolimatta, että Suomessa on paljon rasismia, rasismi on yhteiskunnallinen ongelma ja medialla pitäisi olla tärkeä rooli rasisminvastaisessa työssä.

No, mistä rasismi sitten johtuu? Ei rasismille –hankkeen nettisivujen mukaan rasismi perustuu pelkoon ja tietämättömyyteen. Se on totta, mutta se on vain osa totuudesta. Kaikkien rasismi ei perustu pelkoon tai tietämättömyyteen. Kun ajatellaan vaikka teuvohakkaraisia, niin tuskin he ovat missään vaiheessa olleet kovin peloissaan siellä autioituvan maaseudun keskellä Suomeen tulevista maahanmuuttajista. Että tulevat tänne viemään meidän hienosti sujuvan lypsybisneksen? Tai jos ajatellaan jussihalla-ahoja, niin tuskin he ovat olleet tietämättömiä yhtään mistään, eiväthän nämä tyypit muuta teekään kuin lue ja kirjoita.

Rasismi on hyvin monimuotoista alistamista ja sortamista. Rasismi tulee esiin sanoissa, teoissa ja asenteissa.

Rasismi on myös opportunismia. Elämme maailmassa, missä rasismilla voi saada suosiota ja valtaa.
Rasismia esiintyy siksi, että rasismin harjoittaja katsoo voivansa jotenkin hyötyä olemalla rasisti.
Rasismi voi olla jopa työllistävä asia. Kun on tarpeeksi äänekäs rasisti, voi päästä esimerkiksi kansanedustajaksi.

Rasistin kanssa keskusteleminen on yleensä hankalaa. Rasisti on tässä asiassa tunteeton jankuttaja, jolla on tilastoja, helvetisti tilastoja, mutta joka ei ymmärrä, ettei tilasto kerro ihmisyydestä tai inhimillisyydestä. Sen sijaan, jos halutaan, tilastoilla voidaan kertoa mitä tahansa mistä tahansa. Rasistin tilastoja ei tarvitse säikähtää. Asioista voi puhua, vaikka siitä ei olisi tilastoja.

Suomalaisessa mediassa ja yhteiskunnassa on olemassa jotenkin omituisesti legitimoituja rasisteja. Heitä pyydetään mukaan lehtihaastatteluihin ja televisiokeskusteluihin, koska sanotaan, että kyllä hei tämän vastapuolenkin näkemys täytyy olla mukana. Mutta se vastapuolen näkemys on rasismia! Siihen kuuluu monenlaista fyysistä, henkistä ja rakenteellista väkivaltaa. Miksi rasistisia näkemyksiä pitäisi esitellä tasapuolisesti muiden ohella? Milloin viimeksi kun käsiteltiin vaikkapa seksuaalista väkivaltaa, studioon pyydettiin ihan tasapuolisuuden merkeissä Pertti, 44, raiskaaja?

Media yrittää kai tehdä parhaansa rasismin edessä. Suvaitsevaisuus on suosittu teema. Vaikka koko sana on jotenkin absurdi. Että minä olen suvaitsevainen, minä suvaitsen jonkun toisen olemassaoloa. Kamala termi. Huomaatteko? Sanomalla suvaitsevani jotain toista ihmistä, asetan itseni tämän toisen ihmisen yläpuolelle.

Nähdäkseni minulla ei edes ole oikeutta tehdä valintaa suvaitsevaisuuden tai suvaitsemattomuuden välillä. Tai ainakaan minulla ei pitäisi olla. Ihmisen olemassaolo on kuitenkin hei aika perustavanlaatuinen oikeus. Siinä ei pidä ryhtyä kyselemään, että suvaitsevathan kaikki nyt tämän minun olemassaoloni. Jokainen ihminen saa olla olemassa, ja minun mielestäni hän saa olla sitä missä tahansa julkisessa tilassa, ihan riippumatta siitä minkälainen passi hänellä on – vai onko hänellä passia lainkaan!

Silti mediassa on paljon rasismia. Esimerkkejä on paljon, mutta kenties yleisin on esittää maahanmuuttajaryhmät jotenkin homogeenisenä ryhmänä. Että nuo ovat venäläisiä, nuo somaleita ja nuo kiinalaisia, ja sehän sitten kertookin heistä kaiken olennaisen. Toivon ja uskon sen olevan enimmäkseen tahatonta. Vaikka ei tahattomuus kyllä toisaalta tee rasismista yhtään vähemmän vaarallista tai kurjaa.

Mielestäni jokaisen toimittajan ja viestintäalan ihmisen kannattaa aina välillä viettää hetki itsensä tai tovereidensa kanssa ja miettiä, kuinka minä kohtaan, käsittelen ja esitän rasismiin liittyviä kysymyksiä?

(Kirjoituksen ajatukset syntyivät maanantaina 27.10. Journalistiliiton ja Suomen Punaisen Ristin hallinnoiman Ei rasismille! –hankkeen yhteistyössä järjestämän Rasismi ja media –keskustelutilaisuuden aikana.)
http://www.journalistiliitto.fi/?x20757=28582483

Puhelinmyyjä soittaa – toimi näin!

Olettekin varmaan huomanneet, että aina toisinaan puhelin soi, ja soittaja ei ole ennalta tuttu. Sitten sitä vastaa puhelimeen toiveikkaana, jos soittaja olisi vihdoin joku headhunter, joka on tajunnut kuinka upea viestinnän moniosaaja ja some-visionääri sinä oikein oletkaan, mutta ei se koskaan ole, vaan aina se on joku idän tai pohjoisen murretta puhuva Mikko tai Maija, joka haluaa kertoa sinulle Kotilieden tai Tuulilasin tai Urheilulehden uudesta lyömättömästä tarjouksesta. Puolen vuoden lehtitilauksen päälle Mikko tai Maija antaa siihen kylkeen vielä lautasantennin, sata TV-kanavaa ja Stefan Lindforsin suunnitteleman Kalevala-korun.

Minusta lehdet ja etenkin aikakauslehdet ovat ihana ja hieno juttu. Myös se, että lehdet saa kätevästi ja vaivattomasti kotiin kannettuna suoraan postiluukkuun tai –laatikkoon, sekin on ihanaa.

Olen nyt kuitenkin joutunut jo vuosia erittäin hämmentyneenä seuraamaan sivusta keskustelua puhelinmyyjistä, jotka useimmiten myyvät lehtitilauksia. On olemassa ihmisiä, joita puhelinmyyjät ärsyttävät. On olemassa ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen huutaa ja haistatella puhelinmyyjille. Hullua on, että jotkut näistä ihmisistä ovat toimittajia. Ja kaikista hulluinta on, että jotkut toimittajat kirjoittelevat vinkkejä ja ohjeistuksia siitä, miten päästä eroon puhelinmyyjistä.

Aina toimittajat ja viestintäalan ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, että puhelinmyyjä on aikakauslehden toimittajan, valokuvaajan, taittajan ja sihteerin paras ystävä. Kun printtien levikit laskevat kaikkialla, hienoinkaan tutkivan journalismin juttu tai helvetinmoinen lehtiuudistus ei kamppaile laskua vastaan niin tehokkaasti kuin erinomainen puhelinmyyjä.

Hyvä puhelinmyyjä hankkii yksinään lehdelle päivässä 10-15 tilausta. Kuukaudessa se on 200-300 lehtitilausta. Yksi hyvä myyjä.

Jos puhelinmyyjiä ei olisi, ei olisi isoja, suurilevikkisiä, paljon journalisteja työllistäviä aikakauslehtiäkään. Vaikka ne lehdet hyviä ovatkin, niin eivät niin kertakaikkisen puoleensavetäviä, että tilaajat ja irtonumero-ostajat samoissa määrin ihan itse tekisivät niitä tilauksia.

Puhelinmyyjä ei soita kiusatakseen tai ärsyttääkseen sinua, vaan tehdäkseen työtään. Hän on siellä puhelinlinjan toisessa päässä urheana, reippaana ja yritteliäänä päivästä ja illasta toiseen, vaikka epäilemättä saa työssään joka päivä kuulla kaikenlaisia solvauksia. Hän ei yritä myydä sinulle mitä tahansa roskaa, vaan suomalaisia lehtiä. Lehtiä, joissa on juttuja, joiden tekemiseen ammattilaiset ovat puristaneet vuosien ja usein vuosikymmenien ammattitaitonsa.

Puhelinmyyjä ei ainoastaan tuo omia verorahojaan meidän kaikkien käyttöön, hän tekee lisäksi parhaansa, että aikakauslehtien toimittajat ja freelancerit pysyisivät kiinni leivässä. Puhelinmyyjä on ihana.

Puhelinmyyjän työ ei ole kovin arvostettua. Sen pitäisi olla. Suomessa arvostetaan sellaista työtä, josta saa isoa palkkaa. Mutta miten siitä lehtitilausten myynnistä voisi saada isoa palkkaa, kun ne tilaukset pitää myydä niin halvalla, kun te saatanat ette muuten osta niitä lehtiä.

Parasta mitä voit puhelinmyyjän ensi kerralla soittaessa tehdä, on tilata lehti.

Mielellään kaksi.

Helsinki, tuo helvetinmoinen pyöräilykaupunki

Olen tässä viime viikkoina innostunut pyöräilystä ihan toden teolla. Sain kaksikymmentä vuotta vanhan tyttöjen Tunturi-merkkisen polkupyörän, ja olen pyöräillyt sillä aika paljon.

Reilussa kahdessa viikossa olen polkenut reilut 200 kilsaa pitkin Helsingin katuja, teitä ja polkuja. Tiedän, ettei se todellisiin himopyöräilijöihin verrattuna ole vielä kovin paljon, mutta on se silti runsaat 200 kilometriä enemmän kuin yhtenäkään kesänä aiemmin tässä viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen.

No, tässä aloittelevana pyöräilijänä olen tehnyt joitakin havaintoja pyöräilystä, kanssapyöräilijöistä ja ylipäätään kanssaihmisistä.

Aamuisin noin 8-9 aikoihin ja jälleen iltapäivällä noin 16-18 Helsinki näyttää siltä kuin kaupungissa olisi juuri alkanut suuri ammattilaispyöräilykilpailu. Suuri osa pyöräilijöistä pyörineen ja varusteineen näyttää siltä kuin tarkoituksena olisi vähintään kiertää koko pääkaupunkiseutu, ja hemmetin kovaa, vaikka todellisuudessa aikomus on vain pyöräillä Lauttasaaresta tai Herttoniemestä töihin keskustaan. En oikein ymmärrä miksi tämä suoritus vaatii pukeutumista kilpapyöräilijäksi. Vähän sama kuin autoilijat aamulla töihin lähtiessään peruuttaisivat autotallista ajoradalle jonkun formula- tai ralliauton.

Missä vaiheessa työ- tai koulumatka muuttui tämmöiseksi? Silloin kun minä olin nuori, kilpapyörillä ajoivat lähinnä, no, kilpapyöräilijät.

Olen vähän arastellut alkaa ajatella itseäni pyöräilijänä, saati sitten kutsua itseäni sellaiseksi. Pyöräilijöillähän on ihmisryhmänä aika huono maine, siis kaikkien muiden kuin toisten pyöräilijöiden keskuudessa. Jalankulkijat pelkäävät pyöräilijöiden ajavan päälle, ja autoilijat pelkäävät heidän taas ajavan alle. Pyöräilijöitä pidetään usein kiukkuisina, kärsimättöminä ja marttyyrimaisina kamikaze-syöksyjinä.

Pyöräilijät loukkaantuvat ja kiroilevat jalankulkijoille, jotka kävelevät epähuomiossa pyöräkaistalla ja autoilijoille jotka parkkeeraavat pyörätielle esimerkiksi lastin purkamisen tai pakkaamisen ajaksi. Jotkut autoilevat kaverini ovat epäilleet, että osa pyöräilijöistä yrittää oikein tarkoituksella kiihdyttää risteyksissä autojen alle, että saisivat sympatiaa pyöräilijöille ja paheksuntaa autoilijoille.

Mutta ei siinä kaikki, pyöräilijät, ne kaikkein innokkaimmat, huutelevat ja kiroilevat myös toisille pyöräilijöille. Jos kaksi kaverusta erehtyy pyöräilemään rinnakkain eikä peräkkäin, tai jos pyöräilytyyli ylipäätään on jotakin muuta kuin lineaarisen tehokkaasti kohtisuoraan etenevä, eiköhän siihen joku oman elämänsä lancearmstrong pölähdä niskan taa vihaisena puhisemaan.

Nykyään minä siis kaikesta huolimatta olen pyöräilijä. Olen silti myös jalankulkija, julkisilla liikkuja ja autoilija. Toivoisin, ettei kenenkään muunkaan tarvitsisi fakkiutua pelkästään pyöräilijäksi tai autoilijaksi tai miksikään muuksikaan yhden lokeron ihmiseksi.

Kaikkihan me olemme vain ihmisiä tulossa jostakin, menossa jonnekin.
Ja kyllä minun puolestani saa näyttää kilpapyöräilijältä, kunhan muistaa, että todellisuudessa Helsingin tiet eivät ole mikään kilpapyöräilyrata.

Lätkä tarvitsee Suomen Cupia

Liigakausi 2013-2014 on päättynyt Oulun Kärppien mestaruuteen. Kahdesta umpitylsästä joukkueesta ja etenkin organisaatiosta huolimatta finaalisarjasta muodostui kohtuullisen jännittävä. Myös SaiPan pyristely playoffeissa oli sympaattista ja mielenkiintoista seurattavaa. Siihen kevään kiekkokiima sitten jäikin.

Yhtenä syynä tähän on, että korkeimman ja toiseksi korkeimman sarjan väliltä puuttuu nousu- ja putoamiskamppailu. Kun värittömät Kärpät ja Tappara pelaavat, se kiinnostaa näiden joukkueiden kannattajien lisäksi vain kovimpia liigafaneja, joita ei ehkä edes ole. Mutta sellaista lätkää seuraavaa ihmistä ei löydykään, jota ei kiinnostaisi sarja siitä, kuka nousee Liigaan. Sarja, jossa pelataan kymmenien ihmisten työpaikoista.

Vaikka juuri kukaan missään Mestistä seuraakaan, eikä kukaan varsinkaan muista mitä siellä tapahtui noin kuukausi sitten, Mikkelin Jukurit teki sen, mitä monet kiekko-entusiastit ympäri maata avoimesti toivoivat. Jukurit pudotti kabinetissa Liigaan nostetun joukkueen ulos Mestiksen mitalipeleistä.
Sportin avointa nousukaistaa Liigaan Jukurit ei kuitenkaan pysty tukkimaan.

Kuten Juhani Tamminen on moneen kertaan todennut, kiinnostavinta eurooppalaisissa palloilusarjoissa on se, kuka nousee ja kuka putoaa. Tamminen on täysin oikeassa. Länsinaapurissamme Ruotsissa jopa kevään kovin kiekkokiima koskee nimenomaan karsintapelejä.

Suomessa jääkiekon kahdelta korkeimmalta sarjatasolta nousukarsinnat puuttuvat tällä hetkellä tyystin. Se vähentää kummankin sarjan dramatiikkaa ja sitä kautta kiinnostavuutta. Virallinen (karsinta)sarjaottelu esimerkiksi Kouvolan KooKoon ja Lahden Pelicansin välillä keräisi väkeä lehtereille koska tahansa enemmän kuin Pelicansin ja Tampereen Ilveksen marraskuinen runkosarjapeli.
Asialle olisi kuitenkin tehtävissä jotakin ilman, että karsintoja täytyisi edes palauttaa.

Suljetusta Liigasta ja Mestiksen ja Suomi-Sarjan välisten karsintojen puuttumisesta valittavat suut sulkeutuisivat tai ainakin toviksi hiljenisivät, jos maksavalle yleisölle tarjoiltaisiin karsintojen jälkeen toiseksi kiinnostavin ja jännittävin vaihtoehto: jääkiekon Suomen Cup.

Cupeista ei koskaan puutu draamaa. Kun jatko tai putoaminen ratkaistaan yhdessä ottelussa, on yllätysten mahdollisuus merkittävästi suurempi kuin paras viidestä tai paras seitsemästä –sarjoissa.
Suomen Cupia on pelattu vuosina 1955-58 ja 1964-71. Ilves, Lukko ja TPS ovat kukin juhlineet mestaruutta kahdesti, mutta voittajien joukossa ovat olleet muiden muassa myös porilainen RU-38, HJK ja tamperelainen Koovee.

Uudessa Suomen Cupissa ensimmäiset kierrokset pelattaisiin divarijoukkueiden kesken jalkapallon Suomen Cupin tapaan. Vähitellen mukaan tulisi yhä korkeampien tasojen joukkueita, lopulta myös Liigajoukkueet. Jääkiekkoliiton, Liigan ja mahdollisen pääsponsorin yhteistyönä järjestettävän cup-kilpailun voittajalle maksettavan rahapalkinnon summa voisi olla maltillinen, sillä alasarjajoukkueita ja niiden paikallisia tukijoita kiihottaisi ensisijaisesti mahdollisuus kohdata Mestiksen tai jopa Liigan joukkueita.

Monet Liigaseurat, puhumattakaan Mestis-seuroista, puolestaan vetäisivät enemmän kuin mielellään halliin kattoon mestaruusviirin, oli se sitten Liigasta tai Cupista. Mestaruuksia ei ole liikaa kellään.

Suurin voittaja kuviossa olisi yleisö. Sille ei olisi niinkään merkityksellistä, voittaako oman kaupungin joukkueen. Merkitystä olisi sillä, että oman kylän pojat olisivat mukana samassa kilpailussa kun maan huippujoukkueet. Kun yleisö nauttii, se tulee katsomaan otteluita toisenkin kerran.

Ja silloin suomalainen jääkiekko voittaa.

Ahdistavat kerjäläiset

– Ei saa kääntää katsetta siitä hädästä, joka suomalaiselle tulee, kun se näkee kerjäläisen, sanoo ylikomisario Rauno Repomies piirrossarja Pasilan kerjäläisiä käsittelevässä jaksossa.

Piirroshahmon kommentti tiivistää suomalaisen yhteiskunnan suhtautumisen yhteisön kaikkein vähäosaisimpiin. Resursseja ei keskitetä vähäosaisuuden syihin vaan oireisiin.

Ihmisen hyvinvointi voidaan jakaa moniin eri osa-alueisiin. Niitä ovat muun muassa taloudellinen, sosiaalinen, fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi. Taloudellinen tai sosiaalinen huono-osaisuus on rinnastettavissa fyysiseen vammaan.

Perussuomalainen kansanedustaja Jussi Halla-Aho valitti helmikuussa kerjäläisten vähentävän Helsingin yleistä viihtyvyyttä. Käytännössä kommentti on samaa tasoa, kuin jos minä kirjoittaisin sairaiden ihmisten näkemisen vähentävän Helsingin viihtyisyyttä.

Tänään perjantaina Keskisuomalainen kertoo, että noin puolet eduskunnasta on kallistumassa Suomessa toimivien kerjäläisten ilmoittautumispakon kannalle. Mallin mukaan kerjäläisille luotaisiin oma rekisteri ja viranomaiset osoittaisivat kerjäläisille toiminta-alueen rekisteriin ilmoittautumisen yhteydessä. Muutoksen myötä kerjäläiset eivät voisi organisoida toimintaansa itse.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän toisena varapuheenjohtajana toimivan Arto Satosen johdolla suunniteltu lakialoite on tarkoitus jättää parin viikon sisällä. Sen jälkeen se siirtyisi eduskunnan hallintovaliokunnan käsittelyyn.

Aiemmin hallintovaliokunnan käsittelyyn on viety aloitteita, joilla on haettu kerjäämisen kieltämistä kokonaan. Aloitteet eivät ole edenneet, joten nyt eduskunnan oikea siipi pyrkii vaikeuttamaan kaikkein vähäosaisimpien asemaa maltillisemmin ja asteittain.

Minusta kenenkään ei pitäisi joutua kerjäämään jonkinlaisen toimeentulon saadakseen. Sen tavoitteen saavuttamiseksi ei pidä kiristää lakeja ja luoda uusia rekistereitä, vaan laventaa sosiaali- ja terveyspalveluita kaikkiin niihin ihmisiin, jotka keskuudessamme ovat.