Helsinki, tuo helvetinmoinen pyöräilykaupunki

Olen tässä viime viikkoina innostunut pyöräilystä ihan toden teolla. Sain kaksikymmentä vuotta vanhan tyttöjen Tunturi-merkkisen polkupyörän, ja olen pyöräillyt sillä aika paljon.

Reilussa kahdessa viikossa olen polkenut reilut 200 kilsaa pitkin Helsingin katuja, teitä ja polkuja. Tiedän, ettei se todellisiin himopyöräilijöihin verrattuna ole vielä kovin paljon, mutta on se silti runsaat 200 kilometriä enemmän kuin yhtenäkään kesänä aiemmin tässä viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen.

No, tässä aloittelevana pyöräilijänä olen tehnyt joitakin havaintoja pyöräilystä, kanssapyöräilijöistä ja ylipäätään kanssaihmisistä.

Aamuisin noin 8-9 aikoihin ja jälleen iltapäivällä noin 16-18 Helsinki näyttää siltä kuin kaupungissa olisi juuri alkanut suuri ammattilaispyöräilykilpailu. Suuri osa pyöräilijöistä pyörineen ja varusteineen näyttää siltä kuin tarkoituksena olisi vähintään kiertää koko pääkaupunkiseutu, ja hemmetin kovaa, vaikka todellisuudessa aikomus on vain pyöräillä Lauttasaaresta tai Herttoniemestä töihin keskustaan. En oikein ymmärrä miksi tämä suoritus vaatii pukeutumista kilpapyöräilijäksi. Vähän sama kuin autoilijat aamulla töihin lähtiessään peruuttaisivat autotallista ajoradalle jonkun formula- tai ralliauton.

Missä vaiheessa työ- tai koulumatka muuttui tämmöiseksi? Silloin kun minä olin nuori, kilpapyörillä ajoivat lähinnä, no, kilpapyöräilijät.

Olen vähän arastellut alkaa ajatella itseäni pyöräilijänä, saati sitten kutsua itseäni sellaiseksi. Pyöräilijöillähän on ihmisryhmänä aika huono maine, siis kaikkien muiden kuin toisten pyöräilijöiden keskuudessa. Jalankulkijat pelkäävät pyöräilijöiden ajavan päälle, ja autoilijat pelkäävät heidän taas ajavan alle. Pyöräilijöitä pidetään usein kiukkuisina, kärsimättöminä ja marttyyrimaisina kamikaze-syöksyjinä.

Pyöräilijät loukkaantuvat ja kiroilevat jalankulkijoille, jotka kävelevät epähuomiossa pyöräkaistalla ja autoilijoille jotka parkkeeraavat pyörätielle esimerkiksi lastin purkamisen tai pakkaamisen ajaksi. Jotkut autoilevat kaverini ovat epäilleet, että osa pyöräilijöistä yrittää oikein tarkoituksella kiihdyttää risteyksissä autojen alle, että saisivat sympatiaa pyöräilijöille ja paheksuntaa autoilijoille.

Mutta ei siinä kaikki, pyöräilijät, ne kaikkein innokkaimmat, huutelevat ja kiroilevat myös toisille pyöräilijöille. Jos kaksi kaverusta erehtyy pyöräilemään rinnakkain eikä peräkkäin, tai jos pyöräilytyyli ylipäätään on jotakin muuta kuin lineaarisen tehokkaasti kohtisuoraan etenevä, eiköhän siihen joku oman elämänsä lancearmstrong pölähdä niskan taa vihaisena puhisemaan.

Nykyään minä siis kaikesta huolimatta olen pyöräilijä. Olen silti myös jalankulkija, julkisilla liikkuja ja autoilija. Toivoisin, ettei kenenkään muunkaan tarvitsisi fakkiutua pelkästään pyöräilijäksi tai autoilijaksi tai miksikään muuksikaan yhden lokeron ihmiseksi.

Kaikkihan me olemme vain ihmisiä tulossa jostakin, menossa jonnekin.
Ja kyllä minun puolestani saa näyttää kilpapyöräilijältä, kunhan muistaa, että todellisuudessa Helsingin tiet eivät ole mikään kilpapyöräilyrata.

Ahdistavat kerjäläiset

– Ei saa kääntää katsetta siitä hädästä, joka suomalaiselle tulee, kun se näkee kerjäläisen, sanoo ylikomisario Rauno Repomies piirrossarja Pasilan kerjäläisiä käsittelevässä jaksossa.

Piirroshahmon kommentti tiivistää suomalaisen yhteiskunnan suhtautumisen yhteisön kaikkein vähäosaisimpiin. Resursseja ei keskitetä vähäosaisuuden syihin vaan oireisiin.

Ihmisen hyvinvointi voidaan jakaa moniin eri osa-alueisiin. Niitä ovat muun muassa taloudellinen, sosiaalinen, fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi. Taloudellinen tai sosiaalinen huono-osaisuus on rinnastettavissa fyysiseen vammaan.

Perussuomalainen kansanedustaja Jussi Halla-Aho valitti helmikuussa kerjäläisten vähentävän Helsingin yleistä viihtyvyyttä. Käytännössä kommentti on samaa tasoa, kuin jos minä kirjoittaisin sairaiden ihmisten näkemisen vähentävän Helsingin viihtyisyyttä.

Tänään perjantaina Keskisuomalainen kertoo, että noin puolet eduskunnasta on kallistumassa Suomessa toimivien kerjäläisten ilmoittautumispakon kannalle. Mallin mukaan kerjäläisille luotaisiin oma rekisteri ja viranomaiset osoittaisivat kerjäläisille toiminta-alueen rekisteriin ilmoittautumisen yhteydessä. Muutoksen myötä kerjäläiset eivät voisi organisoida toimintaansa itse.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän toisena varapuheenjohtajana toimivan Arto Satosen johdolla suunniteltu lakialoite on tarkoitus jättää parin viikon sisällä. Sen jälkeen se siirtyisi eduskunnan hallintovaliokunnan käsittelyyn.

Aiemmin hallintovaliokunnan käsittelyyn on viety aloitteita, joilla on haettu kerjäämisen kieltämistä kokonaan. Aloitteet eivät ole edenneet, joten nyt eduskunnan oikea siipi pyrkii vaikeuttamaan kaikkein vähäosaisimpien asemaa maltillisemmin ja asteittain.

Minusta kenenkään ei pitäisi joutua kerjäämään jonkinlaisen toimeentulon saadakseen. Sen tavoitteen saavuttamiseksi ei pidä kiristää lakeja ja luoda uusia rekistereitä, vaan laventaa sosiaali- ja terveyspalveluita kaikkiin niihin ihmisiin, jotka keskuudessamme ovat.

Konflikti Röökimummon kanssa tuli pyytämättä ja yllättäen

Oletteko muuten huomanneet, että maaseudulla ja kaupungissa on ihan eri käytännöt moikkaamisen suhteen?

Minähän olen kotoisin hyvin pienestä kunnasta. Itse asiassa se kunta oli niin pieni, että jotkut ihmiset jossakin päättivät, että on kaikille, tai ainakin aika monille, parempi jos yhdistetään se kunta lähimpään kaupunkiin. Ja samalla ne jotkut ihmiset jossakin päättivät yhdistää muuten siinä samassa rytäkässä aika monta muutakin kuntaa, ja siitä syntyi kuntien lukumäärällisesti mitattuna ihan Suomen ennätys.

No mutta en minä siitä kuntaliitoksesta aikonut kirjoittaa, vaan siitä, että siellä pienessä kunnassa, siellä kaikki moikkaavat kaikkia. Kun mennään huoltoasemalle, moikataan henkilökunnan jäseniä ja kaikkia muita asiakkaita. Sama juttu ruokakaupassa ja kirjastossa. No, paljon muutahan siellä ei sitten olekaan, mutta ymmärrätte varmaan tämän moikkaamismeiningin. Ja naapureita moikataan tietenkin ja kun mennään bussilla sinne lähimpään kaupunkiin niin kuskin lisäksi jokaisen matkustajan naama on tuttu, ja vaikka ei olisikaan niin kyllä se olisi hiton huonoa käytöstä jättää moikkaamatta. Kaikille moikataan koko ajan. Kun ajetaan autolla tai traktorilla kylän raitilla, niin moikataan kaikille muille vastaantuleville autoille ja traktoreille.

Nyt minä asun Helsingin Kalliossa. Täällä asuu paljon ihmisiä. Oikeastaan täällä asuu enemmän ihmisiä kuin monissa suomalaisissa pikkukaupungeissa. Pelkästään tässä korttelissa, missä minä asun, pelkästään tässä on ainakin kymmenen kerrostaloa, ehkä enemmänkin, eivätkä ne muuten ole mitään ihan pieniä kerrostaloja, vaan aivan helvetin isoja näin kantakaupungin mittakaavassa ainakin.

No mutta kuitenkin, täällä kukaan ei moikkaa ketään, koskaan. Tai niin minä ainakin pitkään luulin.

No sitten kaikkien niiden kerrostalojen keskellä on tietenkin sisäpiha. Sekin on aika iso. Sieltä pääsee yhtä reittiä yhdelle kadulle ja sitten kahta reittiä yhdelle toiselle kadulle.

Olen asunut tässä asunnossa, tällä sisäpihalla ja tässä korttelissa ihan kohta kaksi vuotta. Ja joka arkiaamu olen lähtenyt töihin sitä yhtä reittiä sinne yhdelle kadulle, koska siitä on lyhyin matka minulle sopivalle ratikkapysäkille.

Mutta nyt asiaan on tulossa muutos. Ja syynä on suuri moikkaus-sekaannus.

Aina kun minä lähden töihin, niin samaan aikaan siinä sisäpihalla on röökillä Röökimummo. Niin, minä tiedän, että Röökimummo ei ole kovin kiva nimi kenellekään ja että se oikeastaan on monellakin tapaa poliittisesti epäkorrekti nimi, niin silti olen nimennyt hänet mielessäni Röökimummoksi.

Nyt olen alkanut käyttää toista reittiä toiselle kadulle, vaikka sieltä pääsee vaikeammin ratikkapysäkille. Syynä on se, etten tahdo tavata vakireittini varrella päivystävää Röökimummoa.

Minun ja Röökimummon välit menivät pilalle noin vuosi sitten.
Olin jo ehtinyt tottua siihen, että ei täällä kukaan moikkaa kenellekään, kunnes huomasin Röökimummon moikkaavan kaikille sisäpihalla kulkijoille. Siinä hän vetää sätkiään aikaisin aamulla ja moikkaa kaikille roskapussia vieville tai töihin lähteviä. Paitsi ei enää minua.

En oikein tiedä mitä tapahtui. Ehkä jonakin ratkaisevana aamuna en kuullut hänen moikkaustaan ja jätin sitten vastaamatta ja hän loukkaantui ja lakkasi moikkaamasta. Eräänä aamuna kuitenkin huomasin, että hän ei enää vastaa minun moikkaukseeni, joskin satunnaiseen moikkaukseeni mutta moikkaukseen kuitenkin. Ja nyt, nyt joka aamu kun kuljen hänen ohitseen, hän tuijottaa hiljaa ja vetää röökiä. Tai oikeammin sanottuna, tuijottaa hiljaa ja vetää röökiä loukkaantuneena. Ja jos joku sattuu pihalle kanssamme samaan aikaan, kuten usein tapahtuu, koska tässä asuu niin helvetisti ihmisiä, niin niille muille ihmisille Röökimummo kyllä moikkaa heti kovaäänisesti ja iloisesti. Jotenkin epäilyttävän iloisesti. Vittumaisen iloisesti.

Röökimummo, jos luet tämän, tiedät kyllä kuka olen. Please aloita taas moikkaamaan minua ja anteeksi, anteeksi kovasti että kutsun sinua poliittisesti epäkorrektilla nimellä Röökimummo.