Lätkä tarvitsee Suomen Cupia

Liigakausi 2013-2014 on päättynyt Oulun Kärppien mestaruuteen. Kahdesta umpitylsästä joukkueesta ja etenkin organisaatiosta huolimatta finaalisarjasta muodostui kohtuullisen jännittävä. Myös SaiPan pyristely playoffeissa oli sympaattista ja mielenkiintoista seurattavaa. Siihen kevään kiekkokiima sitten jäikin.

Yhtenä syynä tähän on, että korkeimman ja toiseksi korkeimman sarjan väliltä puuttuu nousu- ja putoamiskamppailu. Kun värittömät Kärpät ja Tappara pelaavat, se kiinnostaa näiden joukkueiden kannattajien lisäksi vain kovimpia liigafaneja, joita ei ehkä edes ole. Mutta sellaista lätkää seuraavaa ihmistä ei löydykään, jota ei kiinnostaisi sarja siitä, kuka nousee Liigaan. Sarja, jossa pelataan kymmenien ihmisten työpaikoista.

Vaikka juuri kukaan missään Mestistä seuraakaan, eikä kukaan varsinkaan muista mitä siellä tapahtui noin kuukausi sitten, Mikkelin Jukurit teki sen, mitä monet kiekko-entusiastit ympäri maata avoimesti toivoivat. Jukurit pudotti kabinetissa Liigaan nostetun joukkueen ulos Mestiksen mitalipeleistä.
Sportin avointa nousukaistaa Liigaan Jukurit ei kuitenkaan pysty tukkimaan.

Kuten Juhani Tamminen on moneen kertaan todennut, kiinnostavinta eurooppalaisissa palloilusarjoissa on se, kuka nousee ja kuka putoaa. Tamminen on täysin oikeassa. Länsinaapurissamme Ruotsissa jopa kevään kovin kiekkokiima koskee nimenomaan karsintapelejä.

Suomessa jääkiekon kahdelta korkeimmalta sarjatasolta nousukarsinnat puuttuvat tällä hetkellä tyystin. Se vähentää kummankin sarjan dramatiikkaa ja sitä kautta kiinnostavuutta. Virallinen (karsinta)sarjaottelu esimerkiksi Kouvolan KooKoon ja Lahden Pelicansin välillä keräisi väkeä lehtereille koska tahansa enemmän kuin Pelicansin ja Tampereen Ilveksen marraskuinen runkosarjapeli.
Asialle olisi kuitenkin tehtävissä jotakin ilman, että karsintoja täytyisi edes palauttaa.

Suljetusta Liigasta ja Mestiksen ja Suomi-Sarjan välisten karsintojen puuttumisesta valittavat suut sulkeutuisivat tai ainakin toviksi hiljenisivät, jos maksavalle yleisölle tarjoiltaisiin karsintojen jälkeen toiseksi kiinnostavin ja jännittävin vaihtoehto: jääkiekon Suomen Cup.

Cupeista ei koskaan puutu draamaa. Kun jatko tai putoaminen ratkaistaan yhdessä ottelussa, on yllätysten mahdollisuus merkittävästi suurempi kuin paras viidestä tai paras seitsemästä –sarjoissa.
Suomen Cupia on pelattu vuosina 1955-58 ja 1964-71. Ilves, Lukko ja TPS ovat kukin juhlineet mestaruutta kahdesti, mutta voittajien joukossa ovat olleet muiden muassa myös porilainen RU-38, HJK ja tamperelainen Koovee.

Uudessa Suomen Cupissa ensimmäiset kierrokset pelattaisiin divarijoukkueiden kesken jalkapallon Suomen Cupin tapaan. Vähitellen mukaan tulisi yhä korkeampien tasojen joukkueita, lopulta myös Liigajoukkueet. Jääkiekkoliiton, Liigan ja mahdollisen pääsponsorin yhteistyönä järjestettävän cup-kilpailun voittajalle maksettavan rahapalkinnon summa voisi olla maltillinen, sillä alasarjajoukkueita ja niiden paikallisia tukijoita kiihottaisi ensisijaisesti mahdollisuus kohdata Mestiksen tai jopa Liigan joukkueita.

Monet Liigaseurat, puhumattakaan Mestis-seuroista, puolestaan vetäisivät enemmän kuin mielellään halliin kattoon mestaruusviirin, oli se sitten Liigasta tai Cupista. Mestaruuksia ei ole liikaa kellään.

Suurin voittaja kuviossa olisi yleisö. Sille ei olisi niinkään merkityksellistä, voittaako oman kaupungin joukkueen. Merkitystä olisi sillä, että oman kylän pojat olisivat mukana samassa kilpailussa kun maan huippujoukkueet. Kun yleisö nauttii, se tulee katsomaan otteluita toisenkin kerran.

Ja silloin suomalainen jääkiekko voittaa.

Mainokset

Tampereen Ilveksen kannattamisen ihanuus ja kamaluus

Olettekin varmaan huomanneet, että Tampereen Ilveksen ja Mikkelin Jukureiden välinen jääkiekon liigakarsintasarja on juuri päättynyt. Ilves voitti sen sarjan.

Tänä keväänä tuli kuluneeksi 28 vuotta siitä kun aloin kannattaa Ilvestä. Se on tosi pitkä aika. Siis enemmän vuosia kuin mitä monilla Ilveksen tämän kauden pelaajilla on mittarissa.

Kevättalvella 1985 sattui nimittäin niin, että olin juuri täyttämässä seitsemän vuotta ja SM-liigassa oli meneillään finaalisarja Ilveksen ja Turun Palloseuran eli TPS:n välillä. Perheemme asui TPS:n vahvalla vaikutusalueella. Isäni ei ollut mikään erityinen jääkiekkomies, vaan oikeastaan kestävyysjuoksun ja hiihdon ystävä, mutta jostain syystä hän päätti viedä minut ratkaisevaan viidenteen finaaliotteluun Turun Kupittaalle katsomaan Tepsin ja Ilveksen mittelöä.
Kupittaan halli pullisteli loppuunmyytynä, ja muistan joutuneeni varvistelemaan nähdäkseni seisomakatsomon aikuisten väleistä, mitä siellä kentällä oikein tapahtuu.

En minä kovin paljon siitä pelistä ymmärtänyt. Mutta sen minäkin tajusin, että Ilveksen logo oli kivempi, kun siinä oli kissa ja meillä kotonakin oli kissa. Ja että kaikki ympärillä olevat ihmiset tuntuivat olevan kissajoukkuetta vastaan. Ilves oli ensin ottelusarjassa voitoin 2-0 tappiolla ja TPS karkasi myös tässä viimeisessä pelissä samoin 2-0 –lukemin johtoon. Mutta kuten monet tietävät, Reima Pullinen teki yhden ja Risto Jalo kaksi maalia ja niin sitä vaan tultiin rinnalle ja ohi ja mestaruuteen. Ilveksen toistaiseksi viimeiseen mestaruuteen.

Sinä päivänä minusta tuli Ilveksen kannattaja. Joo, kyllä, gloryhunttaajana aloin Ilveksen kannattajaksi, mutta alle seitsemänvuotiaalle se nyt vielä sallittakoon.

Sekä minä, että silloin vielä nuori poika ja tuore Suomen mestari Raimo Helminen, me kummatkin ajattelimme, että näitä mestaruuksiahan tulee varmaan vähän väliä.

Toisin kävi.

Hopeaa tuli 1990 ja 1998 ja heti perään 2001 vielä pronssia. Ja välillä on nostettu Raimo Helminen ja Jukka Tammi Hakametsän hallin kattoon. Muuten on juhlinnan aiheet olleet melko vähissä.

Ja yhä vähemmän on juhlittu, mitä lähemmäksi nykyhetkeä on tultu.

Viime vuosina Ilveksen kannattaminen on ollut kuin huonossa parisuhteessa olemista. Aina on esitetty lupauksia paremmasta tulevaisuudesta, hetkeksi toivon kipinä on syttynytkin, mutta lopulta on saanut aina pettyä.

Silti, tapahtui mitä hyvänsä, ei rakastettua voi hylätä.

Ilves on pelannut nöyryyttävää karsintasarjaa Mestiksen voittajaa vastaan 2013, 2012 ja 2010. Onneaan Ilvestä vastaan ovat käyneet koittamassa Mikkelin Jukurit, Vaasan Sport ja Joensuun Jokipojat.

Urheilullinen ja taloudellinen menestymättömyys ovat ruokkineet toisiaan jo usean kauden ajan. Tappioita on kirjattu viimeisten kausien aikana yhteensä noin kahden miljoonan euron edestä. Ilveksen talousongelmista puhuttiin koko alkukausi, ja jossain vaiheessa esitettiin kiusallisia kysymyksiä, onko Ilveksellä rahaa pelata edes nyt päättynyttä kautta loppuun asti.

Näköjään oli.

Karsintasarja toi Ilvekselle kolme ylimääräistä kotiottelua. Niissä ilmoitettiin käyneen katsojia yhteensä 15613. Ilveksen tapauksessa oli ehkä sittenkin parempi, että jouduttiin karsintoihin ja saatiin nuo lipputulot, kuin että oltaisiin oltu toiseksi viimeisiä ja lähdetty katsomaan taloustilannetta suoraan runkosarjan jälkeen.

Silti Ilveksen organisaation tulevaisuus näyttää epävarmalta.

Uusista tulevista kovista hankinnoista on huhuttu jo kuukausi, itse uskon kun näen seuran niistä tiedottavan. Uudesta demokraattisemmasta omistuspohjasta on huhuttu vielä pitempään, itse uskon kun näen seuran niistä tiedottavan.

Yhden vinkin Ilveksen toimistolle lähettäisin. Kun seuraavan kerran lähdette ”tiedottelemaan”, tiedottakaa vain kivenkovaa faktaa, ei optimistisia ehkäjos-tulevaisuudenkuvia.

Ja ensi kautta odotellessa, käydään futis-Ilveksen peleissä.

Kevään 1985 ratkaiseva finaaliottelu TPS vs. Ilves löytyy muuten kokonaan Youtubesta https://www.youtube.com/watch?v=i-e8byZFaZw

Muistojeni Raimo Summanen

Olettekin varmaan huomanneet, että viimeiseen pariin vuorokauteen kotimaisessa lätkäskenessä ei paljon muusta ole puhuttu kuin Raimo Summasen ja HIFK:n välisestä tuoreesta työsopimuksesta.

Koska ”Raato” on nyt erittäin ajankohtainen kaveri, ajattelin itsekin kertoa henkilökohtaiset muistoni ja ajatukseni tästä viihdyttävästä ex-laitahyökkääjästä ja nykyisestä valmentajasta.

Minusta tuli Ilveksen kannattaja ihan puhtaasti gloryhunterina, mikä tietysti nykyään on aivan kummallinen ajatus, kun joukkue on vuodesta toiseen liigan viimeinen ja taistelee lähinnä olemassaolosta eikä suinkaan mitaleista.
Mutta keväällä 1985 ensimmäinen livenä näkemäni liigapeli sattui olemaan sellainen, missä Risto Jalo teki kaksi maalia, Jukka Tammi oli maalissa ja Turun Kupittaalla mestaruutta juhli vierasjoukkue. Silloin minä sen päätin, että tämä on minun jengini.

Raimo Summanen ei kuitenkaan tuossa mestaruusjoukkueessa pelannut, enkä silloin edes tiennyt hänen olemassaolostaan. Summanen oli samaan aikaan Pohjois-Amerikassa rakentamassa NHL-uraa. Edellytykset ja näytöt uralle olivat olemassa, sillä kaudella 1982-1983 hän oli Ilveksessä tykitellyt 36 ottelun runkosarjassa käsittämättömät 45 maalia. Se on edelleenkin SM-liigan kaikkien aikojen toiseksi kovin yhden kauden maalilukema, parempaan on pystynyt ainoastaan liigan kaikkien aikojen kovin maalintekijä Arto Javanainen (47 maalia kaudella 1987-1988), tosin silloin runkosarjassa pelattiin jo 44 ottelua.
NHL-uraa Summanen yritti rakentaa kohtalon oikusta Edmonton Oilersissa, missä samoihin aikoihin pelasivat mm. Matti Hagman ja Jari Kurri. Ja eräs Wayne Gretzky. Joukkue menestyi, eikä Summaselle herunut peliaikaa siinä määrin kuin mies itse olisi halunnut. Paremmalla tuurilla jossain muussa jengissä Raato olisi voinut nousta vaikka minkälaiseksi NHL-staraksi.

Tässä lähivuosina Summanen on muutamaan eri otteeseen eri medioissa kertonut, ettei usko lätkätappeluihin, vaan jopa vastustaa niitä. Ok, saahan ihminen olla sitä mieltä. Itse olen aina sanonut ääneen, että lätkämyllyt nimenomaan kuuluvat lajiin ja ovat sen suola. Minusta esimerkiksi Sami Helenius on eräs kaikkien aikojen kiinnostavimpia suomalaiskiekkoilijoita, ja olen iloinen, että hän hienolla urallaan ehti edustaa myös Ilvestä.

Pelaajana Summanen ei epäröinyt pudottaa hanskojaan. Esimerkiksi tällä videolla http://www.youtube.com/watch?v=oeNCHQ8DwGM Ilvestä edustava Summanen takoo oikeaa suoraa HPK-puolustaja Timo Nykoppin naamatauluun aivan surutta alkaen kohdasta 0.35. Jopa sydämensä kyllyydestä, voisi sanoa.
Tilanne alkaa, kun Summasen joukkuetoveri Ville Sirén jää alakynteen omaa tappelukumppaniaan Tomas Jelinekiä vastaan, eikä Raato (181cm, 89kg) sitten jää toimettomana katselemaan, vaan nappaa omaksi parikseen kolossimaisen Nykoppin (196cm, 103kg).
Pukukoppiin mennessään Summanen heittää vielä high fivet Timo Peltomaan kanssa.
Näin tuon kyseisen tilanteen aikoinaan myös Urheiluruudusta, ja muistan jo silloin ajatelleeni, että nyt on muuten meininkiä meikäläisen makuun.

Edustettuaan Ilvestä vielä kaudella 1991-1992 Summanen nähtiin seuraavalla kaudella TPS:n hyökkääjänä.
Siirto kannatti, sillä keväällä 1993 Summanen juhli uransa ensimmäistä aikuisten tason mestaruutta.
Itse olin teini-ikäinen, ja huutelin Summaselle katsomosta useammassakin ottelussa PETTURIA. Samaa huutelin tosin myös TPS:n Mikko Mäkelälle, joka Ilveksen mestaruuskauden jälkeen lähti NHL:ään ja sai aikaan vähintään kohtuullisen uran, mutta joka Suomeen palatessaan menikin Turkuun eikä Tampereelle.
Oli erityisen katkeraa, kun Mäkelä ja Summanen maalasivat Ilvestä vastaan.

Kun Suomi keväällä 1995 juhli ensimmäistä kertaa jääkiekon maailmanmestaruutta, minä iloitsin ensisijaisesti Raimo Helmisen ja Jukka Tammen maailmanmestaruudesta. He kun olivat jo silloin kiistattomia Ilves-ikoneita. Mutta oli siellä mukana pelaamassa ja juhlimassa myös Summanen. Ottelu jäi muuten miehen viimeiseksi ammattilaisuralla. Mielestäni se oli ansaittu, komea ja ennen kaikkea sopiva päätös hienolle pelaajauralle.
Huomionarvoista kuitenkin on, että pelilliset seikat eivät millään muotoa puoltaneet uran lopettamista. Viimeisellä liigakaudellaan 1994-1995 Summanen teki TPS:n paidassa 47 ottelussa 49 tehopistettä ja saavutti tehopörssissä hienon lukeman +24.

Summanen osoitti hämmästyttävää uusiutumiskykyä, sillä jo kaudella 1997-1998 hän oli näkyvässä roolissa HIFK:n kakkosvalmentajana Erkka Westerlundin toimiessa ykkösenä. Kauden päätteeksi Summasenkin kaulaan ripustettiin kultamitali, ja finaalisarjassa kaatui juuri Tampereen Ilves, seura jota Summanen liigaurallaan useimmilla kausilla edusti.

Ottamatta juuri mitään pois valmennuskaksikolta Westerlund-Summanen, on samassa yhteydessä kuitenkin todettava, että miehet saivat käsiinsä materiaalin, jonka kaltaista SM-liigassa ei oltu ennen nähty, eikä suhteellisesti ole nähty koskaan sen jälkeenkään. HIFK:n mestaruusjoukkueessa kun tykitteli muun muassa sellaisia nimiä kuin Christian Ruuttu, Olli Jokinen, Tim Thomas, Jere Karalahti, Brian Rafalski, Johan Davidsson, Jan Caloun, Jarkko Ruutu ja Niklas Hagman – ihan vaan muutamia mainitakseni.
Jokereissa tuli SM-kultaa päävalmentajana keväällä 2002 ja myöhemmin Summanen on valmennellut siellä sun täällä maajoukkuetta ja KHL:ää myöten. Ovet ovat paukkuneet välillä Summasen ja välillä hänen pelaajiensa toimesta.

Ja onhan Raato sittemmin kunnostautunut myös jonkinlaisena lätkäfilosofina ja ollut mukana kirjoittamassa kirjoja. Satun omistamaan Summasen yhdessä Kaarina Hazardin kanssa kirjoittaman Lätkä. Sen perusteella uskaltaisin jopa sanoa, että ihan hyvä, että Summasella on päivätyö valmentajana.

Ei tästä pesunkestävästä lätkäjätkästä nimittäin sen kirjan perusteella mitään kovin kaksista ajattelijaa saati kirjoittajaa kuoriudu. Eikä tarvitsekaan. Hän tietää, miten kiekko saadaan vastustajan verkkoon, ja se nyt tässä skenessä riittää aika hemmetin pitkälle.

Valko-Venäjä saanee pelata rauhassa

Olettekin aivan varmasti huomanneet, että jääkiekon maailmanmestaruuskisat alkavat perjantaina 4.5.

Lippujen hinnoista on kirjoitettu paljon. Ja pelkästään negatiivista, että liian kalliita ovat. Ja ovathan ne, paitsi rikkaille. Ei ole näihin kisoihin asiaa pienituloisilla, puhumattakaan pienituloisista perheistä. Jääkiekosta ollaan jostain syystä tekemässä viihdettä rikkaille. Siellä voivat sitten Kalervo Kummola ja Björn Wahlroos vierekkäin katsoa kun Leijonat pelaa.
Toivottavasti jääkiekon SM-liiga ei missään nimessä ajaudu samaan suuntaan, vaikka onhan se ajautumassa. Firmat kiinnostavat asiakkaina paljon enemmän kuin ihmiset. Pitkällä aikavälillä suunta kuristaa hitaasti hengiltä kannatuskulttuurin, sillä puku päällä aitiossa ruokailevat varatoimitusjohtajat eivät taatusti nousta takamustaan ylös ja seiso kannustamassa ja huutamassa tuomaria puusilmäksi.

Se, mistä ei ole kirjoitettu kovin paljon, on Valko-Venäjän mukanaolo. Suomi aloittaa pelit juuri Valko-Venäjää vastaan perjantaina 4.5. Hartwall Areenassa pelattavassa ottelussa.
Valko-Venäjällä kaikki ei ole hyvin. Aljaksandr Lukašenka (kirjoitusasuja myös Aleksander Lukašenko ja Lukashenka) on ollut maan presidentti vuodesta 1994 lähtien. Siitä on tosi kauan. Samana vuonna presidenttejä olivat muun muassa Martti Ahtisaari ja Bill Clinton. Green Day julkaisi Dookien. Ayrton Senna menehtyi F1-kisan ulosajossa. Autolautta Estonia upposi. Ja Lukašenka siis valittiin Valko-Venäjän presidentiksi.

Nykyään Valko-Venäjällä eletään Euroopan ainoassa maassa, missä kuolemanrangaistus on yhä käytössä. Lisäksi keskeisten oppositiopoliitikkojen vaalikelpoisuutta on rajoitettu, opposition mielenosoituksia hajoitettu kovaa poliisiväkivaltaa käyttäen, opiskelijajärjestöissä toimiva voidaan erottaa yliopistosta tai koulusta, opposition ja lehdistön edustajia pidätetty ja pahoinpidelty ja vaalituloksia väärennetty, ihan vain muutamia kohtia mainitakseni.

Kun uutisportaali Ampparit.comiin kirjoittaa hakusanaksi ”Valko-Venäjä”, kertoo 50 ensimmäistä hakutulosta jääkiekosta, ei Valko-Venäjän valtion tilanteesta.

Useat urheilupatruunat ovat sanoneet, ettei urheilua ja politiikkaa pitäisi sekoittaa. En tiedä, ehkä pitäisi ja ehkä ei, mutta käytännön tasolla kuitenkin ne varmasti sekoittuvat toisiinsa. Valko-Venäjän jääkiekkomaajoukkue on Lukašenkalle tärkeä propagandatyökalu niin ulko- kuin sisäpoliittisestikin.

En silti usko, että perjantaina Areenalla nähdään yhtään mielenilmausta Valko-Venäjää ja sen ylintä johtoa kohtaan. Vaikka syytä varmaan olisi. Tuskin kovin monella mielenosoittajalla on laittaa 150 euroa siihen, että pääsee pitämään esillä banderollia, jota ehkä hyvällä tuurilla näytetään televisiossa.

Ps. Suosittelen muuten viimeistään nyt opettelemaan Twitterin käytön, ja seuraamaan kisakommentointia osoitteissa https://twitter.com/#!/search/%23mmkisat sekä https://twitter.com/#!/search/%23MM2012
Pelipäivinä kommentointi keskittyy urheilulliseen puoleen, mutta mukana on myös ilahduttavan paljon esimerkiksi taloudellisia ja yhteiskunnallisia näkökulmia.