Toimittajia, lapsia & vanhuksia

Oletteko muuten huomanneet, että vanhuksia käsitellään mediassa usein kuin lapsia. Sekä vanhoilta että nuorilta kysellään yksinkertaisia, hieman merkityksettömiä juttuja ja haastateltaviksi valikoituu aina otos, joka vastaa aikuisten toivekuvaa lapsista tai vanhuksista.

Kun television uutisissa tai ajankohtaisohjelmissa käsitellään jotakin vanhuksiin ja heidän asumiseensa liittyviä asioita, toimittaja jalkautuu vanhainkotiin (tai mikä nyt nykyään korrekti termi lieneekään, senioreiden palvelutalo ehkä?), haastateltaviksi valikoituu vanhuksia, jotka ovat suhteellisen pirteitä. Nämä vanhat ihmiset syövät, juttelevat ja ehkä jopa tekevät jotakin kevyttä käsienheiluttelujumppaa. Joku ehkä askartelee joulukoristeita, eikä vuodenajalla ei ole niin väliä. Kaikki ovat puuhakkaita. Toimittaja ei haastattele vanhuksia, jotka makaavat sängyssä ja valittavat. Heitä ei mediassa ole olemassa.

Kun tarpeeksi pirteä vanhus on löytynyt ja toimittaja sitten ryhtyy kyselemään, että ruoka ollut hyvää ja onko täällä kiva olla kun on seuraa, vanhukselle jää vaihtoehdoiksi vastata kyllä tai ei. He vastaavat aina kyllä. Jos he vastaisivat ei, niin sitä olisi aivan hemmetin ikävä näyttää televisiossa.

Meno on samanlainen kun toimittaja lähtee juttukeikalle lastentarhaan. Meillä on muuten Suomessa kaikenlaisia tarhoja. On minkkitarhoja, kettutarhoja ja lastentarhoja. Samanlaista niille on se, että tarhojen pyörittäjät eivät halua tarhoilleen ketään ulkopuolisia, mutta erilaista se, että lastentarhoissa ei tapeta ketään.

Lastentarhojen lapset kuitenkin huutavat kuin sikaa tapettaisi. Vaikka ketään ei tapeta. Ei edes hieman epämiellyttävästi tyrkitä. Mutta voi olla, että sukka on mennyt huonosti jalkaan tai tumppu on väärinpäin kädessä. Huutavia, kirkuvia, lattialla pyöriviä ja ilmaan potkivia raivoavia lapsia toimittaja ei kuitenkaan haastattele.
Toimittaja valikoi jututettavaksi lapsen joka taputtelee hiekkalaatikolla hiekkakakkuja tai odottaa vuoroaan keinujonossa. Tai piirtää tai syö puuroa sisätiloissa.

Kivan ja rauhallisesti piirtävän lapsen luo toimittaja suuntaa askeleensa ja kysyy, että onko ruoka ollut hyvää, onko kiva piirtää ja onko kivaa kun on kavereita. Lapsi vastaa kysymyksiin joo. Joskus hän saattaa vastata ei, mutta se on aikuisista vain hassua. Paitsi kavereita koskevaan kysymykseen lapsi ei koskaan sano ei. Lapsi ei koskaan sano, ettei hänellä ole kavereita. Sellaista ei voi näyttää televisiossa.

Toisaalta yhdessä asiassa lapset ovat aivan mahtavia. Joskus he ovat yksinkertaisesti vastaamatta mitään toimittajan kysymykseen, tai lähtevät kesken haastattelun menemään. Jotain sellaista kaipaisin kaiken maailman katugallupienkin aikuisilta.

Puhelinmyyjä soittaa – toimi näin!

Olettekin varmaan huomanneet, että aina toisinaan puhelin soi, ja soittaja ei ole ennalta tuttu. Sitten sitä vastaa puhelimeen toiveikkaana, jos soittaja olisi vihdoin joku headhunter, joka on tajunnut kuinka upea viestinnän moniosaaja ja some-visionääri sinä oikein oletkaan, mutta ei se koskaan ole, vaan aina se on joku idän tai pohjoisen murretta puhuva Mikko tai Maija, joka haluaa kertoa sinulle Kotilieden tai Tuulilasin tai Urheilulehden uudesta lyömättömästä tarjouksesta. Puolen vuoden lehtitilauksen päälle Mikko tai Maija antaa siihen kylkeen vielä lautasantennin, sata TV-kanavaa ja Stefan Lindforsin suunnitteleman Kalevala-korun.

Minusta lehdet ja etenkin aikakauslehdet ovat ihana ja hieno juttu. Myös se, että lehdet saa kätevästi ja vaivattomasti kotiin kannettuna suoraan postiluukkuun tai –laatikkoon, sekin on ihanaa.

Olen nyt kuitenkin joutunut jo vuosia erittäin hämmentyneenä seuraamaan sivusta keskustelua puhelinmyyjistä, jotka useimmiten myyvät lehtitilauksia. On olemassa ihmisiä, joita puhelinmyyjät ärsyttävät. On olemassa ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen huutaa ja haistatella puhelinmyyjille. Hullua on, että jotkut näistä ihmisistä ovat toimittajia. Ja kaikista hulluinta on, että jotkut toimittajat kirjoittelevat vinkkejä ja ohjeistuksia siitä, miten päästä eroon puhelinmyyjistä.

Aina toimittajat ja viestintäalan ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, että puhelinmyyjä on aikakauslehden toimittajan, valokuvaajan, taittajan ja sihteerin paras ystävä. Kun printtien levikit laskevat kaikkialla, hienoinkaan tutkivan journalismin juttu tai helvetinmoinen lehtiuudistus ei kamppaile laskua vastaan niin tehokkaasti kuin erinomainen puhelinmyyjä.

Hyvä puhelinmyyjä hankkii yksinään lehdelle päivässä 10-15 tilausta. Kuukaudessa se on 200-300 lehtitilausta. Yksi hyvä myyjä.

Jos puhelinmyyjiä ei olisi, ei olisi isoja, suurilevikkisiä, paljon journalisteja työllistäviä aikakauslehtiäkään. Vaikka ne lehdet hyviä ovatkin, niin eivät niin kertakaikkisen puoleensavetäviä, että tilaajat ja irtonumero-ostajat samoissa määrin ihan itse tekisivät niitä tilauksia.

Puhelinmyyjä ei soita kiusatakseen tai ärsyttääkseen sinua, vaan tehdäkseen työtään. Hän on siellä puhelinlinjan toisessa päässä urheana, reippaana ja yritteliäänä päivästä ja illasta toiseen, vaikka epäilemättä saa työssään joka päivä kuulla kaikenlaisia solvauksia. Hän ei yritä myydä sinulle mitä tahansa roskaa, vaan suomalaisia lehtiä. Lehtiä, joissa on juttuja, joiden tekemiseen ammattilaiset ovat puristaneet vuosien ja usein vuosikymmenien ammattitaitonsa.

Puhelinmyyjä ei ainoastaan tuo omia verorahojaan meidän kaikkien käyttöön, hän tekee lisäksi parhaansa, että aikakauslehtien toimittajat ja freelancerit pysyisivät kiinni leivässä. Puhelinmyyjä on ihana.

Puhelinmyyjän työ ei ole kovin arvostettua. Sen pitäisi olla. Suomessa arvostetaan sellaista työtä, josta saa isoa palkkaa. Mutta miten siitä lehtitilausten myynnistä voisi saada isoa palkkaa, kun ne tilaukset pitää myydä niin halvalla, kun te saatanat ette muuten osta niitä lehtiä.

Parasta mitä voit puhelinmyyjän ensi kerralla soittaessa tehdä, on tilata lehti.

Mielellään kaksi.

Ihan tavalliset duunarit

Oletteko muuten huomanneet, että työpaikkailmoituksissa ei enää haeta ihan tavallisia duunareita?

Seuraan lähinnä media-alan ilmoituksia. Onneksi vain kiinnostuksen vuoksi, sillä en ole vaihtamassa työpaikkaa. Enkä kyllä työpaikkailmoitusten perusteella varmaan mitään uutta duunia saisikaan, koska en ole moniosaaja.

Tällä hetkellä duuni-ilmoituksissa on meneillään kesätoimittajahaku (joka muuten on myös mielestäni kamalaa, että pitäisi ajatella jo tulevaa kesää kun talvikaan ei ole vielä alkanut). Tarjolla on paikkoja niin sähköisessä mediassa kuin sanomalehdissä ja aikakauslehdissäkin.

Hakijoilta toivotaan ensialkuun ajokorttia, uutisnälkää ja -nenää, valmiutta joustamiseen, vankkaa kielitaitoa, hyviä verkostoja, kokemusta erityyppisistä medioista ja jo valmiiksi näkemystä siitä, miten tulevaa työpaikkaa tulisi kehittää. Ikää olisi hyvä olla alta kolmenkympin, mutta silti jo usean vuoden työkokemus ja tutkinto suoritettuna.

Toivelistalta löytyy myös, että hakija olisi juttuideakone, haasteita pelkäämätön, kykenisi eläytymään metsänomistajien ajatusmaailmaan, tuntisi pankki- ja vakuutusalan ja olisi valmis muuttamaan Rovaniemelle tai Turkuun, joka ei kyllä ole yhtään sen parempi vaihtoehto.

Ja ai niin – juttujen kirjoittamisen lisäksi mielellään myös kuvaisi, käsittelisi kuvat ja taittaisi palaset kivaksi kokonaisuudeksi. Ja olisi paitsi sosiaalisesti lahjakas, myös valmis markkinoimaan julkaistuja juttuja kivasti sosiaalisessa mediassa.

Miten käy meidän ihan tavallisten toimittajien? Ovatko moniosaajat uhka vai mahdollisuus? Media-alalla, kuten kohta kaikilla muillakin aloilla, ihmisiä kannustetaan/pakotetaan jatkuvasti yrittäjiksi. Mutta minusta on ollut tosi kiva systeemi, että yksi ihminen kirjoittaa, toinen kuvaa ja kolmas taittaa. Jokainen osaa työnsä hyvin ja kolmella ihmisellä on tässä ketjussa työpaikka. Neljäs antaa juttukeikan, viides oikolukee, kuudes myy seuraavalle sivulle mainoksen ja seitsemäs hankkii lehdelle tilaajia. Kahdeksas pyörittää nettisivuja ja niin edelleen.

Kaikki ymmärtävät, että kaikkia tarvitaan. Tai melkein kaikki ymmärtävät.