Toimittajia, lapsia & vanhuksia

Oletteko muuten huomanneet, että vanhuksia käsitellään mediassa usein kuin lapsia. Sekä vanhoilta että nuorilta kysellään yksinkertaisia, hieman merkityksettömiä juttuja ja haastateltaviksi valikoituu aina otos, joka vastaa aikuisten toivekuvaa lapsista tai vanhuksista.

Kun television uutisissa tai ajankohtaisohjelmissa käsitellään jotakin vanhuksiin ja heidän asumiseensa liittyviä asioita, toimittaja jalkautuu vanhainkotiin (tai mikä nyt nykyään korrekti termi lieneekään, senioreiden palvelutalo ehkä?), haastateltaviksi valikoituu vanhuksia, jotka ovat suhteellisen pirteitä. Nämä vanhat ihmiset syövät, juttelevat ja ehkä jopa tekevät jotakin kevyttä käsienheiluttelujumppaa. Joku ehkä askartelee joulukoristeita, eikä vuodenajalla ei ole niin väliä. Kaikki ovat puuhakkaita. Toimittaja ei haastattele vanhuksia, jotka makaavat sängyssä ja valittavat. Heitä ei mediassa ole olemassa.

Kun tarpeeksi pirteä vanhus on löytynyt ja toimittaja sitten ryhtyy kyselemään, että ruoka ollut hyvää ja onko täällä kiva olla kun on seuraa, vanhukselle jää vaihtoehdoiksi vastata kyllä tai ei. He vastaavat aina kyllä. Jos he vastaisivat ei, niin sitä olisi aivan hemmetin ikävä näyttää televisiossa.

Meno on samanlainen kun toimittaja lähtee juttukeikalle lastentarhaan. Meillä on muuten Suomessa kaikenlaisia tarhoja. On minkkitarhoja, kettutarhoja ja lastentarhoja. Samanlaista niille on se, että tarhojen pyörittäjät eivät halua tarhoilleen ketään ulkopuolisia, mutta erilaista se, että lastentarhoissa ei tapeta ketään.

Lastentarhojen lapset kuitenkin huutavat kuin sikaa tapettaisi. Vaikka ketään ei tapeta. Ei edes hieman epämiellyttävästi tyrkitä. Mutta voi olla, että sukka on mennyt huonosti jalkaan tai tumppu on väärinpäin kädessä. Huutavia, kirkuvia, lattialla pyöriviä ja ilmaan potkivia raivoavia lapsia toimittaja ei kuitenkaan haastattele.
Toimittaja valikoi jututettavaksi lapsen joka taputtelee hiekkalaatikolla hiekkakakkuja tai odottaa vuoroaan keinujonossa. Tai piirtää tai syö puuroa sisätiloissa.

Kivan ja rauhallisesti piirtävän lapsen luo toimittaja suuntaa askeleensa ja kysyy, että onko ruoka ollut hyvää, onko kiva piirtää ja onko kivaa kun on kavereita. Lapsi vastaa kysymyksiin joo. Joskus hän saattaa vastata ei, mutta se on aikuisista vain hassua. Paitsi kavereita koskevaan kysymykseen lapsi ei koskaan sano ei. Lapsi ei koskaan sano, ettei hänellä ole kavereita. Sellaista ei voi näyttää televisiossa.

Toisaalta yhdessä asiassa lapset ovat aivan mahtavia. Joskus he ovat yksinkertaisesti vastaamatta mitään toimittajan kysymykseen, tai lähtevät kesken haastattelun menemään. Jotain sellaista kaipaisin kaiken maailman katugallupienkin aikuisilta.

Mainokset