En ole rasisti, mutta…

Oletteko muuten huomanneet, että julkisessa keskustelussa tuntuu usein olevan epäselvää, että mikä on rasismia ja mikä ei ole. Toimittajat ovat pulassa kun rasismia pitää määritellä. Joskus sellainen on rasistien etu.

Ainakin se pitäisi olla selvää, että rasistien ei pitäisi antaa määritellä sitä mikä on rasismia.

Usein käy niin, että johonkin viestintävälineeseen pääsee tai joutuu haastateltavaksi joku timosoini, mylväisee jotain rasistista, ja sanoo sitten loppuun, että ”tämä ei ollut rasismia” tai ”en ole rasisti”. Erittäin usein toimittajat antavat näiden tyyppien uida karkuun. Erittäin usein mylväisijälle ei sanota vastaan, että kyllä se muuten oli rasismia ja sinä olet rasisti.

Tämä siitä huolimatta, että Suomessa on paljon rasismia, rasismi on yhteiskunnallinen ongelma ja medialla pitäisi olla tärkeä rooli rasisminvastaisessa työssä.

No, mistä rasismi sitten johtuu? Ei rasismille –hankkeen nettisivujen mukaan rasismi perustuu pelkoon ja tietämättömyyteen. Se on totta, mutta se on vain osa totuudesta. Kaikkien rasismi ei perustu pelkoon tai tietämättömyyteen. Kun ajatellaan vaikka teuvohakkaraisia, niin tuskin he ovat missään vaiheessa olleet kovin peloissaan siellä autioituvan maaseudun keskellä Suomeen tulevista maahanmuuttajista. Että tulevat tänne viemään meidän hienosti sujuvan lypsybisneksen? Tai jos ajatellaan jussihalla-ahoja, niin tuskin he ovat olleet tietämättömiä yhtään mistään, eiväthän nämä tyypit muuta teekään kuin lue ja kirjoita.

Rasismi on hyvin monimuotoista alistamista ja sortamista. Rasismi tulee esiin sanoissa, teoissa ja asenteissa.

Rasismi on myös opportunismia. Elämme maailmassa, missä rasismilla voi saada suosiota ja valtaa.
Rasismia esiintyy siksi, että rasismin harjoittaja katsoo voivansa jotenkin hyötyä olemalla rasisti.
Rasismi voi olla jopa työllistävä asia. Kun on tarpeeksi äänekäs rasisti, voi päästä esimerkiksi kansanedustajaksi.

Rasistin kanssa keskusteleminen on yleensä hankalaa. Rasisti on tässä asiassa tunteeton jankuttaja, jolla on tilastoja, helvetisti tilastoja, mutta joka ei ymmärrä, ettei tilasto kerro ihmisyydestä tai inhimillisyydestä. Sen sijaan, jos halutaan, tilastoilla voidaan kertoa mitä tahansa mistä tahansa. Rasistin tilastoja ei tarvitse säikähtää. Asioista voi puhua, vaikka siitä ei olisi tilastoja.

Suomalaisessa mediassa ja yhteiskunnassa on olemassa jotenkin omituisesti legitimoituja rasisteja. Heitä pyydetään mukaan lehtihaastatteluihin ja televisiokeskusteluihin, koska sanotaan, että kyllä hei tämän vastapuolenkin näkemys täytyy olla mukana. Mutta se vastapuolen näkemys on rasismia! Siihen kuuluu monenlaista fyysistä, henkistä ja rakenteellista väkivaltaa. Miksi rasistisia näkemyksiä pitäisi esitellä tasapuolisesti muiden ohella? Milloin viimeksi kun käsiteltiin vaikkapa seksuaalista väkivaltaa, studioon pyydettiin ihan tasapuolisuuden merkeissä Pertti, 44, raiskaaja?

Media yrittää kai tehdä parhaansa rasismin edessä. Suvaitsevaisuus on suosittu teema. Vaikka koko sana on jotenkin absurdi. Että minä olen suvaitsevainen, minä suvaitsen jonkun toisen olemassaoloa. Kamala termi. Huomaatteko? Sanomalla suvaitsevani jotain toista ihmistä, asetan itseni tämän toisen ihmisen yläpuolelle.

Nähdäkseni minulla ei edes ole oikeutta tehdä valintaa suvaitsevaisuuden tai suvaitsemattomuuden välillä. Tai ainakaan minulla ei pitäisi olla. Ihmisen olemassaolo on kuitenkin hei aika perustavanlaatuinen oikeus. Siinä ei pidä ryhtyä kyselemään, että suvaitsevathan kaikki nyt tämän minun olemassaoloni. Jokainen ihminen saa olla olemassa, ja minun mielestäni hän saa olla sitä missä tahansa julkisessa tilassa, ihan riippumatta siitä minkälainen passi hänellä on – vai onko hänellä passia lainkaan!

Silti mediassa on paljon rasismia. Esimerkkejä on paljon, mutta kenties yleisin on esittää maahanmuuttajaryhmät jotenkin homogeenisenä ryhmänä. Että nuo ovat venäläisiä, nuo somaleita ja nuo kiinalaisia, ja sehän sitten kertookin heistä kaiken olennaisen. Toivon ja uskon sen olevan enimmäkseen tahatonta. Vaikka ei tahattomuus kyllä toisaalta tee rasismista yhtään vähemmän vaarallista tai kurjaa.

Mielestäni jokaisen toimittajan ja viestintäalan ihmisen kannattaa aina välillä viettää hetki itsensä tai tovereidensa kanssa ja miettiä, kuinka minä kohtaan, käsittelen ja esitän rasismiin liittyviä kysymyksiä?

(Kirjoituksen ajatukset syntyivät maanantaina 27.10. Journalistiliiton ja Suomen Punaisen Ristin hallinnoiman Ei rasismille! –hankkeen yhteistyössä järjestämän Rasismi ja media –keskustelutilaisuuden aikana.)
http://www.journalistiliitto.fi/?x20757=28582483

Mainokset

Puhelinmyyjä soittaa – toimi näin!

Olettekin varmaan huomanneet, että aina toisinaan puhelin soi, ja soittaja ei ole ennalta tuttu. Sitten sitä vastaa puhelimeen toiveikkaana, jos soittaja olisi vihdoin joku headhunter, joka on tajunnut kuinka upea viestinnän moniosaaja ja some-visionääri sinä oikein oletkaan, mutta ei se koskaan ole, vaan aina se on joku idän tai pohjoisen murretta puhuva Mikko tai Maija, joka haluaa kertoa sinulle Kotilieden tai Tuulilasin tai Urheilulehden uudesta lyömättömästä tarjouksesta. Puolen vuoden lehtitilauksen päälle Mikko tai Maija antaa siihen kylkeen vielä lautasantennin, sata TV-kanavaa ja Stefan Lindforsin suunnitteleman Kalevala-korun.

Minusta lehdet ja etenkin aikakauslehdet ovat ihana ja hieno juttu. Myös se, että lehdet saa kätevästi ja vaivattomasti kotiin kannettuna suoraan postiluukkuun tai –laatikkoon, sekin on ihanaa.

Olen nyt kuitenkin joutunut jo vuosia erittäin hämmentyneenä seuraamaan sivusta keskustelua puhelinmyyjistä, jotka useimmiten myyvät lehtitilauksia. On olemassa ihmisiä, joita puhelinmyyjät ärsyttävät. On olemassa ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen huutaa ja haistatella puhelinmyyjille. Hullua on, että jotkut näistä ihmisistä ovat toimittajia. Ja kaikista hulluinta on, että jotkut toimittajat kirjoittelevat vinkkejä ja ohjeistuksia siitä, miten päästä eroon puhelinmyyjistä.

Aina toimittajat ja viestintäalan ihmiset eivät tunnu ymmärtävän, että puhelinmyyjä on aikakauslehden toimittajan, valokuvaajan, taittajan ja sihteerin paras ystävä. Kun printtien levikit laskevat kaikkialla, hienoinkaan tutkivan journalismin juttu tai helvetinmoinen lehtiuudistus ei kamppaile laskua vastaan niin tehokkaasti kuin erinomainen puhelinmyyjä.

Hyvä puhelinmyyjä hankkii yksinään lehdelle päivässä 10-15 tilausta. Kuukaudessa se on 200-300 lehtitilausta. Yksi hyvä myyjä.

Jos puhelinmyyjiä ei olisi, ei olisi isoja, suurilevikkisiä, paljon journalisteja työllistäviä aikakauslehtiäkään. Vaikka ne lehdet hyviä ovatkin, niin eivät niin kertakaikkisen puoleensavetäviä, että tilaajat ja irtonumero-ostajat samoissa määrin ihan itse tekisivät niitä tilauksia.

Puhelinmyyjä ei soita kiusatakseen tai ärsyttääkseen sinua, vaan tehdäkseen työtään. Hän on siellä puhelinlinjan toisessa päässä urheana, reippaana ja yritteliäänä päivästä ja illasta toiseen, vaikka epäilemättä saa työssään joka päivä kuulla kaikenlaisia solvauksia. Hän ei yritä myydä sinulle mitä tahansa roskaa, vaan suomalaisia lehtiä. Lehtiä, joissa on juttuja, joiden tekemiseen ammattilaiset ovat puristaneet vuosien ja usein vuosikymmenien ammattitaitonsa.

Puhelinmyyjä ei ainoastaan tuo omia verorahojaan meidän kaikkien käyttöön, hän tekee lisäksi parhaansa, että aikakauslehtien toimittajat ja freelancerit pysyisivät kiinni leivässä. Puhelinmyyjä on ihana.

Puhelinmyyjän työ ei ole kovin arvostettua. Sen pitäisi olla. Suomessa arvostetaan sellaista työtä, josta saa isoa palkkaa. Mutta miten siitä lehtitilausten myynnistä voisi saada isoa palkkaa, kun ne tilaukset pitää myydä niin halvalla, kun te saatanat ette muuten osta niitä lehtiä.

Parasta mitä voit puhelinmyyjän ensi kerralla soittaessa tehdä, on tilata lehti.

Mielellään kaksi.