Helsinki, tuo helvetinmoinen pyöräilykaupunki

Olen tässä viime viikkoina innostunut pyöräilystä ihan toden teolla. Sain kaksikymmentä vuotta vanhan tyttöjen Tunturi-merkkisen polkupyörän, ja olen pyöräillyt sillä aika paljon.

Reilussa kahdessa viikossa olen polkenut reilut 200 kilsaa pitkin Helsingin katuja, teitä ja polkuja. Tiedän, ettei se todellisiin himopyöräilijöihin verrattuna ole vielä kovin paljon, mutta on se silti runsaat 200 kilometriä enemmän kuin yhtenäkään kesänä aiemmin tässä viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen.

No, tässä aloittelevana pyöräilijänä olen tehnyt joitakin havaintoja pyöräilystä, kanssapyöräilijöistä ja ylipäätään kanssaihmisistä.

Aamuisin noin 8-9 aikoihin ja jälleen iltapäivällä noin 16-18 Helsinki näyttää siltä kuin kaupungissa olisi juuri alkanut suuri ammattilaispyöräilykilpailu. Suuri osa pyöräilijöistä pyörineen ja varusteineen näyttää siltä kuin tarkoituksena olisi vähintään kiertää koko pääkaupunkiseutu, ja hemmetin kovaa, vaikka todellisuudessa aikomus on vain pyöräillä Lauttasaaresta tai Herttoniemestä töihin keskustaan. En oikein ymmärrä miksi tämä suoritus vaatii pukeutumista kilpapyöräilijäksi. Vähän sama kuin autoilijat aamulla töihin lähtiessään peruuttaisivat autotallista ajoradalle jonkun formula- tai ralliauton.

Missä vaiheessa työ- tai koulumatka muuttui tämmöiseksi? Silloin kun minä olin nuori, kilpapyörillä ajoivat lähinnä, no, kilpapyöräilijät.

Olen vähän arastellut alkaa ajatella itseäni pyöräilijänä, saati sitten kutsua itseäni sellaiseksi. Pyöräilijöillähän on ihmisryhmänä aika huono maine, siis kaikkien muiden kuin toisten pyöräilijöiden keskuudessa. Jalankulkijat pelkäävät pyöräilijöiden ajavan päälle, ja autoilijat pelkäävät heidän taas ajavan alle. Pyöräilijöitä pidetään usein kiukkuisina, kärsimättöminä ja marttyyrimaisina kamikaze-syöksyjinä.

Pyöräilijät loukkaantuvat ja kiroilevat jalankulkijoille, jotka kävelevät epähuomiossa pyöräkaistalla ja autoilijoille jotka parkkeeraavat pyörätielle esimerkiksi lastin purkamisen tai pakkaamisen ajaksi. Jotkut autoilevat kaverini ovat epäilleet, että osa pyöräilijöistä yrittää oikein tarkoituksella kiihdyttää risteyksissä autojen alle, että saisivat sympatiaa pyöräilijöille ja paheksuntaa autoilijoille.

Mutta ei siinä kaikki, pyöräilijät, ne kaikkein innokkaimmat, huutelevat ja kiroilevat myös toisille pyöräilijöille. Jos kaksi kaverusta erehtyy pyöräilemään rinnakkain eikä peräkkäin, tai jos pyöräilytyyli ylipäätään on jotakin muuta kuin lineaarisen tehokkaasti kohtisuoraan etenevä, eiköhän siihen joku oman elämänsä lancearmstrong pölähdä niskan taa vihaisena puhisemaan.

Nykyään minä siis kaikesta huolimatta olen pyöräilijä. Olen silti myös jalankulkija, julkisilla liikkuja ja autoilija. Toivoisin, ettei kenenkään muunkaan tarvitsisi fakkiutua pelkästään pyöräilijäksi tai autoilijaksi tai miksikään muuksikaan yhden lokeron ihmiseksi.

Kaikkihan me olemme vain ihmisiä tulossa jostakin, menossa jonnekin.
Ja kyllä minun puolestani saa näyttää kilpapyöräilijältä, kunhan muistaa, että todellisuudessa Helsingin tiet eivät ole mikään kilpapyöräilyrata.

Mainokset