Toimittajia, lapsia & vanhuksia

Oletteko muuten huomanneet, että vanhuksia käsitellään mediassa usein kuin lapsia. Sekä vanhoilta että nuorilta kysellään yksinkertaisia, hieman merkityksettömiä juttuja ja haastateltaviksi valikoituu aina otos, joka vastaa aikuisten toivekuvaa lapsista tai vanhuksista.

Kun television uutisissa tai ajankohtaisohjelmissa käsitellään jotakin vanhuksiin ja heidän asumiseensa liittyviä asioita, toimittaja jalkautuu vanhainkotiin (tai mikä nyt nykyään korrekti termi lieneekään, senioreiden palvelutalo ehkä?), haastateltaviksi valikoituu vanhuksia, jotka ovat suhteellisen pirteitä. Nämä vanhat ihmiset syövät, juttelevat ja ehkä jopa tekevät jotakin kevyttä käsienheiluttelujumppaa. Joku ehkä askartelee joulukoristeita, eikä vuodenajalla ei ole niin väliä. Kaikki ovat puuhakkaita. Toimittaja ei haastattele vanhuksia, jotka makaavat sängyssä ja valittavat. Heitä ei mediassa ole olemassa.

Kun tarpeeksi pirteä vanhus on löytynyt ja toimittaja sitten ryhtyy kyselemään, että ruoka ollut hyvää ja onko täällä kiva olla kun on seuraa, vanhukselle jää vaihtoehdoiksi vastata kyllä tai ei. He vastaavat aina kyllä. Jos he vastaisivat ei, niin sitä olisi aivan hemmetin ikävä näyttää televisiossa.

Meno on samanlainen kun toimittaja lähtee juttukeikalle lastentarhaan. Meillä on muuten Suomessa kaikenlaisia tarhoja. On minkkitarhoja, kettutarhoja ja lastentarhoja. Samanlaista niille on se, että tarhojen pyörittäjät eivät halua tarhoilleen ketään ulkopuolisia, mutta erilaista se, että lastentarhoissa ei tapeta ketään.

Lastentarhojen lapset kuitenkin huutavat kuin sikaa tapettaisi. Vaikka ketään ei tapeta. Ei edes hieman epämiellyttävästi tyrkitä. Mutta voi olla, että sukka on mennyt huonosti jalkaan tai tumppu on väärinpäin kädessä. Huutavia, kirkuvia, lattialla pyöriviä ja ilmaan potkivia raivoavia lapsia toimittaja ei kuitenkaan haastattele.
Toimittaja valikoi jututettavaksi lapsen joka taputtelee hiekkalaatikolla hiekkakakkuja tai odottaa vuoroaan keinujonossa. Tai piirtää tai syö puuroa sisätiloissa.

Kivan ja rauhallisesti piirtävän lapsen luo toimittaja suuntaa askeleensa ja kysyy, että onko ruoka ollut hyvää, onko kiva piirtää ja onko kivaa kun on kavereita. Lapsi vastaa kysymyksiin joo. Joskus hän saattaa vastata ei, mutta se on aikuisista vain hassua. Paitsi kavereita koskevaan kysymykseen lapsi ei koskaan sano ei. Lapsi ei koskaan sano, ettei hänellä ole kavereita. Sellaista ei voi näyttää televisiossa.

Toisaalta yhdessä asiassa lapset ovat aivan mahtavia. Joskus he ovat yksinkertaisesti vastaamatta mitään toimittajan kysymykseen, tai lähtevät kesken haastattelun menemään. Jotain sellaista kaipaisin kaiken maailman katugallupienkin aikuisilta.

En ole rasisti, mutta…

Oletteko muuten huomanneet, että julkisessa keskustelussa tuntuu usein olevan epäselvää, että mikä on rasismia ja mikä ei ole. Toimittajat ovat pulassa kun rasismia pitää määritellä. Joskus sellainen on rasistien etu.

Ainakin se pitäisi olla selvää, että rasistien ei pitäisi antaa määritellä sitä mikä on rasismia.

Usein käy niin, että johonkin viestintävälineeseen pääsee tai joutuu haastateltavaksi joku timosoini, mylväisee jotain rasistista, ja sanoo sitten loppuun, että ”tämä ei ollut rasismia” tai ”en ole rasisti”. Erittäin usein toimittajat antavat näiden tyyppien uida karkuun. Erittäin usein mylväisijälle ei sanota vastaan, että kyllä se muuten oli rasismia ja sinä olet rasisti.

Tämä siitä huolimatta, että Suomessa on paljon rasismia, rasismi on yhteiskunnallinen ongelma ja medialla pitäisi olla tärkeä rooli rasisminvastaisessa työssä.

No, mistä rasismi sitten johtuu? Ei rasismille –hankkeen nettisivujen mukaan rasismi perustuu pelkoon ja tietämättömyyteen. Se on totta, mutta se on vain osa totuudesta. Kaikkien rasismi ei perustu pelkoon tai tietämättömyyteen. Kun ajatellaan vaikka teuvohakkaraisia, niin tuskin he ovat missään vaiheessa olleet kovin peloissaan siellä autioituvan maaseudun keskellä Suomeen tulevista maahanmuuttajista. Että tulevat tänne viemään meidän hienosti sujuvan lypsybisneksen? Tai jos ajatellaan jussihalla-ahoja, niin tuskin he ovat olleet tietämättömiä yhtään mistään, eiväthän nämä tyypit muuta teekään kuin lue ja kirjoita.

Rasismi on hyvin monimuotoista alistamista ja sortamista. Rasismi tulee esiin sanoissa, teoissa ja asenteissa.

Rasismi on myös opportunismia. Elämme maailmassa, missä rasismilla voi saada suosiota ja valtaa.
Rasismia esiintyy siksi, että rasismin harjoittaja katsoo voivansa jotenkin hyötyä olemalla rasisti.
Rasismi voi olla jopa työllistävä asia. Kun on tarpeeksi äänekäs rasisti, voi päästä esimerkiksi kansanedustajaksi.

Rasistin kanssa keskusteleminen on yleensä hankalaa. Rasisti on tässä asiassa tunteeton jankuttaja, jolla on tilastoja, helvetisti tilastoja, mutta joka ei ymmärrä, ettei tilasto kerro ihmisyydestä tai inhimillisyydestä. Sen sijaan, jos halutaan, tilastoilla voidaan kertoa mitä tahansa mistä tahansa. Rasistin tilastoja ei tarvitse säikähtää. Asioista voi puhua, vaikka siitä ei olisi tilastoja.

Suomalaisessa mediassa ja yhteiskunnassa on olemassa jotenkin omituisesti legitimoituja rasisteja. Heitä pyydetään mukaan lehtihaastatteluihin ja televisiokeskusteluihin, koska sanotaan, että kyllä hei tämän vastapuolenkin näkemys täytyy olla mukana. Mutta se vastapuolen näkemys on rasismia! Siihen kuuluu monenlaista fyysistä, henkistä ja rakenteellista väkivaltaa. Miksi rasistisia näkemyksiä pitäisi esitellä tasapuolisesti muiden ohella? Milloin viimeksi kun käsiteltiin vaikkapa seksuaalista väkivaltaa, studioon pyydettiin ihan tasapuolisuuden merkeissä Pertti, 44, raiskaaja?

Media yrittää kai tehdä parhaansa rasismin edessä. Suvaitsevaisuus on suosittu teema. Vaikka koko sana on jotenkin absurdi. Että minä olen suvaitsevainen, minä suvaitsen jonkun toisen olemassaoloa. Kamala termi. Huomaatteko? Sanomalla suvaitsevani jotain toista ihmistä, asetan itseni tämän toisen ihmisen yläpuolelle.

Nähdäkseni minulla ei edes ole oikeutta tehdä valintaa suvaitsevaisuuden tai suvaitsemattomuuden välillä. Tai ainakaan minulla ei pitäisi olla. Ihmisen olemassaolo on kuitenkin hei aika perustavanlaatuinen oikeus. Siinä ei pidä ryhtyä kyselemään, että suvaitsevathan kaikki nyt tämän minun olemassaoloni. Jokainen ihminen saa olla olemassa, ja minun mielestäni hän saa olla sitä missä tahansa julkisessa tilassa, ihan riippumatta siitä minkälainen passi hänellä on – vai onko hänellä passia lainkaan!

Silti mediassa on paljon rasismia. Esimerkkejä on paljon, mutta kenties yleisin on esittää maahanmuuttajaryhmät jotenkin homogeenisenä ryhmänä. Että nuo ovat venäläisiä, nuo somaleita ja nuo kiinalaisia, ja sehän sitten kertookin heistä kaiken olennaisen. Toivon ja uskon sen olevan enimmäkseen tahatonta. Vaikka ei tahattomuus kyllä toisaalta tee rasismista yhtään vähemmän vaarallista tai kurjaa.

Mielestäni jokaisen toimittajan ja viestintäalan ihmisen kannattaa aina välillä viettää hetki itsensä tai tovereidensa kanssa ja miettiä, kuinka minä kohtaan, käsittelen ja esitän rasismiin liittyviä kysymyksiä?

(Kirjoituksen ajatukset syntyivät maanantaina 27.10. Journalistiliiton ja Suomen Punaisen Ristin hallinnoiman Ei rasismille! –hankkeen yhteistyössä järjestämän Rasismi ja media –keskustelutilaisuuden aikana.)
http://www.journalistiliitto.fi/?x20757=28582483